Lauantaiaamun ensimmäisenä herätyskellona toimi muutama teerikukko, jotka tulivat soidintamaan aivan telttamme viereen ja joista Janne sai äänitettyä hienon ääninäytteenkin. Vähän ennen viittä siirryin Potun auton luo nauttimaan aamukahvit, ja viiden maissa olimme valmiina vastaanottamaan alkavaa muuttoa. Kohta alkoikin taivaalla tapahtua, joskin muutto oli varsin rauhallista, mutta lajit sitäkin mielenkiintoisempia… Ensimmäinen häly oli heti kova – Haminan Vepsusta ilmoitettiin amerikanjääkuikka, jonka Potu kohta nyppäsikin lentämässä etupuolellamme. Lintu oli alhaalla saarta vasten ja näkyi varsin mallikkaasti sekä meiltä, että Hurpusta. Hymyssä suin kättelimme toisiamme hyvästä aamunavauksesta – ja kohta kännykkä hälytti taas! Nyt Vepsusta oli tulossa jääkuikka, joka iloksemme meni täsmälleen samaa reittiä amerikanjääkuikan kanssa, eli kohta näimme sen painaltavan vaalea nokka loistaen meren päällä saarta vasten. Hämmästys oli kuitenkin suuri, kun Hurpusta tuli kohta viesti, että lintu oli siellä kuvattu ja määritetty kuvista amerikanjääkuikaksi – mutta itse pidimme tiukasti kiinni määrityksestämme, ja myöhemmin kuulimme Hurpussakin päädytyn samaan määritykseen. Mutta ei kahta ilman kolmatta – kohta tuli yhtä aikaa kaksi viestiä, joista toisessa kerrottiin jääkuikan ja toisessa amerikanjääkuikan olevan tulossa kahden kuikan kanssa Harvajan ja Vepsun välissä… Jäimme odottelemaan mitä tuleman pitää, ja kohta linnut löytyvätkin taivaalta. Tämä iso-Gee nousi kuitenkin nyt selvästi ylemmäksi kuin kaksi edellistä, ja jäi vaaleaa taivasta vasten meiltä määrittämättä. Hurppu kuitenkin kuittasi lajin jääkuikkana… Joskin myöhemmin kuulin, että kuvien perusteella tämäkin lintu olisi ollut amerikanjääkuikka!?
No – neljän kuikkalajin lisäksi aamulla nähtiin toki paljon muutakin… Tavallisia kuikkia muutti 136, määrittämättömiä hanhia 645, valkoposkia 508, tundria 70, metsähanhia 23, pikkulokkeja 25, tukkasotkia 40 ja lapasotkia 10. Petolintuja edusti pari mehiläishaukkaa. Hauskin paikallinen laji oli kangaskiuru ja näimmepä me jossakin välissä kaksi merikihuakin. Aamu oli todella lämmin – lähes helteinen, ja staijaus sujui pian T-paidassa, ja levittelinpä itseeni jossakin vaiheessa aurinkorasvaakin. Neitoperhonen ja nokkosperhonen liihottelivat kallion päällä, ja muuton jo hiivuttua, ja juuri kun olimme lähdössä jatkamaan retkeämme, löytyi sisämaan puolelta muutama komea pikkujoutsenparvi, yhteensä 130 lintua - nostaen aamun pikkujoutsenlukeman 175:een.
Piipahdimme seuraavaksi pikaisesti Hurpun tyvellä, jossa näkyi pari kanadanhanhea (ja työreissulla oleva Keskitalon Markus) ja lähdimme sitten valumaan kohti pohjoista. Tosin päädyimme kiljukotkahälyjen saattelemana ensin Kurkelan ja kohta myös Väkevänjärven torniin, mutta jouduimme tyytymään merikotkaan ja pariin mehiläishaukkaan. Seuraava kohteemme olikin sitten jo aika älytön – päätimme lähteä Laukaalle kuuntelemaan siellä jo pitkään oleskellutta Suomen ensimmäistä ja eurooppalaisittainkin superharvinaista amerikantaivaanvuohta! Ajelimme ensin Parikkalaan, josta jatkoimme kahdella autolla läpi alkukesäisen Järvi-Suomen Laukaalle.
Saavuimme paikalle jo iltakuudelta, mutta siellä oli heti vipinää, sillä paikalliset lintuharrastajat olivat jo Vihtajärven rannassa suunnittelemassa superharvinaisuuden pyydystämistä. Auttelimme Tuikan Kimmoa verkkojen virittämisessä ja laitoimme atrapin soimaan – mutta mitään ei tapahtunut. Pohdimme, että reagoisiko kurppa kuitenkin helpommin soidinääneen kuin atrappina olleeseen kitkutukseen, ja Ilomäen Tero latasi miniläppärini kautta jenkkikurpan puputusta soittimeensa, mutta eipä sekään tuottanut tulosta. Vihtajärven rantamille kerääntyi pikku hiljaa yhä enemmän ja enemmän porukkaa, mutta hiljaista oli. Punavarpunen ja lehtokerttu sentään lauleskelivat, mutta se ei paljoa lohduttanut. Illan pimettyä paikalliset poistuivat pyyntivermeineen, ja kohta meitä oli enää viisi sinnikkäintä paikalla (kun autossaan nukkunut Jannekin viimein aktivoitui). Lohtua toi onneksi se, että linnun oli kuultu puputtavan edellisyönä kello 02, mutta muuten ilmapiiri oli kyllä melko apea – kunnes noin klo 23:20 Janne ihmetteli ääneen, että huutaako jossakin luhtakana. Hetken päästä kuulimme kuitenkin kaipaamamme amerikantaivaanvuohen helmipöllömäisen puputuksen ja pian sen jälkeen järven rantamilta sen kitkutusta, joka kaukaa kuulosti tosiaan yllättävän luhtakanamaiselta. Muun porukan poistuttua jäin Jannen kanssa kuulostelemaan, josko lintu vielä puputtaisi, mutta hiljaista oli. Päätimme ottaa nokoset autoissamme, mutta optimistisena jätin autostani ikkunan reilusti raolleen, ja noin klo 00:30 havahduin linnun puputtavan aivan autoni yläpuolella! Sitten taas hiljeni, ja yritimme nukkua – vaikkakin ainakin omalta osaltani se kyllä lähinnä yritykseksi jäikin. (164)
